Naisten köyhyys nyky-Suomen sosiaalitoimiston luukulla

Puheenvuoroni on käytännön sosiaalityöntekijän näkökulma. Pitkään työkokemukseeni perustaen väitän esiin tuomillani huomioilla olevan kuitenkin vankkaa pohjaa ilman tieteellistä tutkimustakin.

Teemani on naisten köyhyys sosiaalitoimiston näkökulmasta tänä päivänä. Alkuun kuitenkin lyhyt katsaus työurani alkuvaiheisiin, 30 vuoden taakse.

Kun aloitin sosiaalityöntekijänä Jyväskylässä vuonna 1975, iso osa asiakkaista oli toisaalta vanhuksia ja toisaalta yksinhuoltaja-äitejä. Työttömiä piipahti vain ajoittain. Hyvän työllisyystilanteen vallitessa ammattitaidottomat sekatyömiehetkin työllistyivät. Sen sijaan eläkkeet olivat niin pieniä, ettei niillä tahtonut tulla toimeen. Muistan myös useita monen lapsen yksinhuoltaja-äitejä, joilla oli tulonaan vain lapsilisät ja elatustuet, eivätkä ne riittäneet perheen elättämiseen vaan huoltoapua joutui anomaan monenmoisiin tarpeisiin.

Vuosien myötä tilanne näiden asiakasryhmien osalta parani. Yhä useampi eläkeläinen alkoi saada työeläkettä ja tuli toimeen omillaan. Heidän osuutensa toimeentulotuen saajista hävisi miltei tyystin.

Myös yksinhuoltajien määrä asiakaskunnassa näytti hupenevan. Päivähoitolaki osaltaan vaikutti siihen, että yksinhuoltajan oli mahdollista saada lapsensa kunnalliseen päivähoitoon ja mennä ansiotyöhön. Palkka, elatusmaksut ja lapsilisät riittivät elämiseen. Päivähoitomaksut olivat kohtuulliset, samoin asumiskustannukset.

Mutta viime vuosina on ollut havaittavissa, että eläkeläisten osuus toimeentulotuen saajissa on taas kasvanut. Pitkäaikaistyöttömän jäätyä eläkkeelle työeläke jääkin yllättävän pieneksi. Erilaiset maksut ja taksat, esim. terveydenhuollossa ja kotihoidossa ovat kohonneet ja linja siltä osin näyttää jatkuvan. Myös lääkekustannukset ovat kohonneet. 

Yksinhuoltajien osuus toimeentulotuen hakijoissa on myös kasvanut. Tosin moni työssäkäyvä yksinhuoltaja ei välttämättä saa edes toimeentulotukea vaikka onkin tosi tiukoilla. Bruttopalkka määrittää asumistuen, joka jää herkästi pieneksi - jos sitä saa palkkatulon lisäksi ollenkaan. Päivähoitomaksu kohoaa suhteellisen pienillä tuloilla.  Kaiken huipuksi uusi hallitus on määrittämässä päivähoitomaksun myös kaikkein pienituloisimmille. Kunnallisesta päivähoidosta on iltapäivähoito karsittu tyystin pois ja tilalle on tullut erilaisia iltapäiväkerhoja, joissa maksut eivät riipu tulotasosta vaan ovat samat kaikille. Mitä seuraa, kun yksinhuoltajalla ei olekaan varaa maksaa ekaluokkalaisen iltapäiväkerhosta 90 euroa/kk? Erilaiset lasten harrastusmaksut koskettavat kaikkia lapsiperheitä, joissa lapset harrastavat. Juuri mikään ei ole ilmaista. Ja eniten maksut kirpaisevat köyhiä perheitä, niitä joissa on esim. työttömyyttä ja sairautta.

Ensi vuodelle luvatut korotukset lapsilisiin eivät tuo yhtään lisää niille perheille, jotka ovat toimeentulotuen piirissä, koska em. tulot otetaan tuloina huomioon toimeentulotukea määriteltäessä. Siis ne, jotka olisivat eniten tuen tarpeessa, saavat päättäjiltä vain lämmintä kättä. Mutta ne, joilla lapsilisät kerääntyvät lasten pankkitileille odottamaan lasten täysi-ikäisyyttä, saavat yhteisistä verovaroista lisää – jälleen kerran.

Työttömyyden myötä myös naisten työttömyys on kasvanut. Kun työmarkkinatuella oleva nainen jää äitiyslomalle, hän saa minimiäitiyspäivärahaa 304euroa/kk – siis vähemmän kuin työmarkkinatukea. Tiedän useita yksinhuoltaja-äitejä, jotka saavat tuon 304 euron lisäksi lapsilisää 130 euroa/kk ja elatustukea reilun sata euroa/kk. Asumistuki näin pienillä tuloilla on tietysti suhteellisen hyvä.  Asumiskulujen omavastuu riippuu kuitenkin siitä, onko onnistunut saamaan asunnon, jossa on Kelan määrittelemä oikea määrä neliöitä ja kohtuullinen neliövuokra. Väitän, että em. tuloja saavat yksinhuoltajat ovat pääsääntöisesti myös toimeentulotukiasiakkaina. Millaista epävarmuutta se taas tuo elämään, kun ei tiedä, kauanko päätökset viipyvät, milloin rahat tulevat tilille ja onko rahaa esim. lääkkeisiin, kun lapsi sairastuu. Jos lainaa rahaa laskuihin, velka huomioidaan tuloksi seuraavan kuun toimeentulotuessa, koska se näkyy tiliotteella tulona.

Puhuttaessa nimenomaan naisten köyhyydestä, väitän, että tukalimmassa tilanteessa ovat minimiäitiyspäivärahalla olevat yksinhuoltajat. Kotihoidontuelle siirryttäessä taloudellinen tilanne hieman paranee. Etenkin nuorten yksinhuoltajaäitien kohdalla näkyy myös se, että välttämättä ei heti ymmärretä, mitä kaikkea pienenkin lapsen tarpeet maksavat. Moni toteaa, ettei yksin ollessa tarvinnut niin ajatella, onko jääkaapissa ruokaa. Mutta lapsen tultua on oltava vaippoja, on oltava ruokaa ja paljon muuta.  Jos vastuun opetteleminen ja rahan puute pannaan samaan koriin, niin herkästi syntyy lastensuojelun ja muiden palvelujen tarvetta.

Silloin kun nuoren yksinhuoltajan luontainen sukulais-tai muu verkosto ei ole lähellä, eikä tukena, ovat tukiperheet ja muut lastensuojelun avopalvelut tuiki tärkeitä. Mutta "kunnan köyhyys" voikin aiheuttaa sen, että ennalta ehkäiseviin toimiin ei satsata. Tukiperheen saa vasta, kun on jo tapahtunut jotain, pelkkä äidin avunpyyntö ei riitä. Avun saaminen edellyttää lastensuojelun asiakkuutta. Muistan itse vuosien takaa tilanteen, jossa esittelin yksinhuoltajaäidin tukihenkilöpyyntöä pojalleen. Esimieheni sanat "eihän siitä mitään tulisi, jos automaattisesti kaikki yksinhuoltajat saisivat lapsilleen tukihenkilön -tai perheen" taitavat olla arkea tänäänkin.
                                                      *

Ehkä nykyäänkin on vielä jossain määrin vallalla ikivanha mielikuva, että "sossusta saavat rahaa vain juopot ja mustalaiset." No, me kaikki tiedämme, että se ei ole totta. Mutta ovatko toimeentulotukiasiakkaat etupäässä pitkäaikaistyöttömiä, keski-ikäisiä tai vanhempia miehiä? Kuinka monella on tällainen mielikuva?

Kaivoin oman kotikuntani toimeentulotukitilastoista joitain faktoja tuen saajien perhetyypeistä. Sen mukaan asiakkaista yksinäisiä miehiä on n. 40 %. Yksinäisiä naisia on n. 30 %  ja yksinhuoltaja-äitejä n. 10% (yh.isiä n. 1%). Lapsiperheitä ja lapsettomia pareja on n. 10 % kumpiakin. Toimeentulotuen tarpeen pääasiallisesta syystä näppituntumani on, että yksinäisistä miehistä enin osa on työttömiä ja eläkeläisiä, mutta naisten joukossa on näiden lisäksi myös paljon opiskelijoita. Opiskelijoissa on enemmän naisia kuin miehiä.

Opintotuki on todella jälkeen jäänyt etuus. Sen varassa elävät yksinäiset ja etenkin perheelliset ovat herkästi toimeentulotuen tarpeessa.  Opiskelijoiden osuus toimeentulotukiasiakkaissa nousee kesäaikana, kun ei ole opiskelumahdollisuutta eikä kesätöitä löydy.

Mitkä ovat työ- ja toimeentulomahdollisuudet opiskelujen jälkeen, onko siinä eroja sukupuolen mukaan? Ainakin voi sanoa, että palvelualat ovat edelleen naisvaltaisia aloja ja niillä on töitä, mutta yhä enenevässä määrin vain pätkätöitä. Usein työt ovat myös vuorotöitä, jotka yksinhuoltajille aiheuttavat ongelmia lastenhoidon järjestymisessä. Ja kyllähän pätkätyötkin päivähoito-ongelmia tuottavat. Toimeentulotuen tarpeessa on yhä enenevässä määrin pätkätöitä tekeviä naisia, ja jos he vielä ovat yksinhuoltajia, niin elämässä on taiteilemista. Parin päivän tai viikon keikan tekeminen sekoittaa koko perheen talouden. Jos meinaa, että on rahaa ostaa lapsille ruokaa, ei voi maksaa laskuja ajoissa, koska ei tiedä, milloin seuraava raha tulee ja paljonko se on. Tämäkin ongelma on jo vuosia ollut päättäjien tiedossa. Asian korjaamiseksi on tehty hyviä ja järkeviä ehdotuksia. Mutta joko ymmärrystä tai halua asian korjaamiseksi puuttuu – tai sitten molempia.

Köyhät halutaan pitää alistetussa asemassa. Ajatellaan, että he eivät jaksa tapella asioittensa puolesta, koska heillä on täysi työ pysyä hengissä. Näin ei tietenkään saa olla.

Evästys "älkää puhuko köyhyydestä, poistakaa se", osuu naulan kantaan. Ilman tekoja puheet ovat turhaa. Silti mielestäni köyhyydestä pitää myös puhua, siihen liittyviä asioita pitää tuoda julkiseen keskusteluun. Köyhien ei pidä hävetä köyhyyttään. Köyhyys on yhteiskunnan häpeä.